Kiva koulu vai maalaisjärki - millä kitketään koulukiusaaminen?

16.02.2021

Koulussa opitaan lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja monta muutakin tärkeää juttua, esimerkiksi käyttäytymään porukassa. Koulun tehtävä on tarjota oppia ja sivistystä, jotta lapsi tai nuori voivat siirtyä turvallisesti kohti aikuisten maailmaa ja yhteiskunnan jäsenyyttä.

Koulukiusaaminen uhkaa koulun kivaa arkea niin oppilaiden kuin henkilökunnan kohdalla. Pelkät kivat hankkeet eivät tilannetta muuta, vaan aitojen muutosten täytyy syntyä koulun arjessa sekä käytännön suhtautumisessa koulukiusaamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa riittävän suuria henkilökuntaresursseja ja aikuisten tiivistä läsnäoloa kouluarjessa.

On varmasti kiva, että meillä on KiVa koulu -hanke kiusaamisen vähentämiseksi, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, ellemme aidosti itse ota tiukempaa asennetta koko ilmiöön ja anna sen näkyä myös kiusaajalle koituvina seurauksina.

Opettaja on kasvatustieteilijä ja kasvattaja

Kaikki opettajat ovat, paitsi monien elämässä ja työssä tarvittavien taitojen opettajia, mutta myös kasvatustieteen ammattilaisia, kasvattajia siis. Kasvatuksellinen elementti opettajan työssä liittyy nimenomaan sivistykseen - hyvien käytöstapojen, toisten kunnioittamisen sekä yhdessä olemisen ja toimimisen taitoihin. Niitä tarvitaan, jotta yhteiskuntamme toimii ja pysyy kasassa.

Samaan aikaan, kun opettajat ovat saaneet jatkuvasti lisää keinoja ja työkaluja tiedon ja oppiaineksen välittämiseen, on koulun sivistyksellisen ja kasvatuksellisen puolen työkaluja vähitellen karsittu. Kasvatukselliset tavoitteet ovat toki jokseenkin samat kuin ennenkin, mutta yhä vähenevin työkaluin ja vaikuttamismahdollisuuksin. Kyse on paljoilti toisen kunnioittamisesta ja opettajan auktoriteetista.

Koulupolkuaan aloitteleville ekaluokkalaisille opettaja on vielä ehdoton auktoriteetti ja monesti suorastaan ihailun kohde suuressa tietämyksessään. Opettajan luontainen auktoriteetti kuitenkin karisee oppilaiden iän karttuessa. Sama koskee tietysti yleensä myös omia vanhempia kotiympyröissä.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sen useammin hän yleensä kyseenalaistaa itseään ympäröivät auktoriteetit. Tämä saavuttaa huippunsa teini-iässä. Tämä on täysin normaalia, kun lapsi ja nuori kasvavat kohti omaa aikuisuuttaan. Silti tulee muistaa, että ilman auktoriteettien kunnioittamista, koulun arki tai edes oma yhteiskuntamme ei toimisi.

Rajat ovat rakkautta, mutta niistä kiinni pitäminen voi olla tuskallista

Huonosti käyttäytymiseen, kiusaamiseen ja jopa suoranaisiin väkivallantekoihin on hyvin hankala puuttua, jos koulun ja opettajan valtuuksia rajoitetaan, ja vallitseva ilmapiiri lähestyy asiaa lähes poikkeuksetta kiusaajan ymmärtämisestä. Kuka ymmärtäisi kiusattua ja lähtisi taistelemaan hänen puolestaan?

Kurin ja järjestyksen pitäminen luokassa ja koko koulussa on nimittäin kädet sidottuna entistä vaikeampaa. Tämä näkyy kouluarjessa siten, että opettajan auktoriteetti luokan ja oppilaiden edessä on hiljalleen kärsinyt. Samalla putoavat oppimistulokset.

Hyvä kasvatus on rajojen asettamista. Rajat luovat lapsille ja nuorille turvaa. Rajoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, jos niiden ylittämisen seuraukset ovat merkityksettömät, tai niitä ei ole. Pitää toki osoittaa ymmärrystä, mutta pelkkä väärän toiminnan ymmärtäminen ei ole rajojen asettamista, eikä se, että kiusaamistilanteissa usein kiusattu joutuu väistymään.

Syyn ja seurauksen laki on hyvä ohjenuora kasvatuksessa. Emme halua kasvattaa omia lapsiamme uskomaan, että kiusatun ja syrjityn täytyy aina väistyä ja lähteä pakosalle. Kiusaaja saa ehkä pienen näpäyksen, jos sitäkään. Tällainen tilanne kuitenkin liian usein on, kun emme uskalla jostain syystä enää lapsen kohdalla puhua sanasta rangaistus. Sakko on rangaistus esimerkiksi ylinopeudesta, eikä sanaan liity mitään mystiikkaa. Miltä siis suojelemme lapsia tai itseämme puhumalla kiertoilmauksin?

Meiltä lapsia kasvattavilta aikuisilta täytyy aidosti löytyä halua ja kykyä vakavien väärinkäytösten kohdalla myös rangaistuksen antamiseen, sillä niin toimii myös aikuisten maailma. Se ei useinkaan ole kivaa, mutta on asia, mikä vaan täytyy tehdä. Se on kasvatusta.

Paljon kivaa - muuttuuko oikeasti mikään?

Koulussa pitäisi oikeastaan kaikilla olla kivaa - opettajilla ja oppilailla. Oppiminen, yhdessä tekeminen ja onnistuminen on nimittäin kivaa. Töissäkin pitäisi oikeastaan olla kivaa. Silloin työ luistaa, tulokset paranevat ja töihin on kiva mennä. Koulu on lapsen ja nuoren työtä.

Jos työpaikalla olisi joukko huonosti käyttäytyviä aikuisia, jotka tekevät mauttomia piloja työkaverien kustannuksella, pilkkaavat työkavereita, muiluttavat heitä ja käyttäytyvät jopa väkivaltaisesti työtovereitaan kohtaan, asiaan puututtaisiin hyvin nopeasti. Kukaan ei edes yrittäisi parantaa tilannetta pelkällä KiVa-työpaikka ohjelmalla, missä ei puhuta mitään huonon käyttäytymisen seurauksista. On siis aika turha odottaa, että pelkästään tuomalla KiVa koulu -elementtejä kouluihin, saadaan kiusaaminen kitkettyä.

Kaikella kunnioituksella Turun yliopistossa kehitettyä kiusaamisen vastaista Kiva koulu -hanketta kohtaan, mutta tosiasiassa kiusaamisen kitkemiseen tarvitaan vain aimo annos maalaisjärkeä ja aitoa halua puuttua kiusaamiseen. Aivan kuten aikuisten maailmassa, kiusaamista kertakaikkiaan ei hyväksytä, siihen puututaan heti ja kiusaajalle tulee seuraamuksia automaattisesti.

Opettajille suunnatut KiVa-kalvosulkeiset ja niiden jälkeen pari kertaa vuodessa pidetyt "älä kiusaa"-teematunnit oppilaille, joilla pelataan kiusaamisen vastaisia lautapelejä ja annetaan tietoiskuja kiusaamisilmiöstä, eivät muuta tilannetta mihinkään suuntaa. Tästä on esitetty jo runsaasti kritiikkiä.

Jos KiVa koulu -hanke on jo aloitettu, kuten onkin jo yli 900 suomalaiskoulussa, ja siitä halutaan aidosti hyötyjä, on koko koulun henkilökunnan ja oppilaiden seistävä sen takana ja toimittava ohjelman mukaisesti siten, että se on osa arkea. Kiusaamiseen pitää puuttua aina matalalla kynnyksellä.

Lohjalla Järnefeltin yläkoulussa kiusaaminen laitettiin kuriin määrätietoisella ja pitkäjänteisellä työllä - matalan kynnyksen puuttumisella. Siihen ei tarvittu hanketta. Peiliin katsominen riitti, kuten koulun rehtori asian ilmaisi, ja sitten alettiin hommiin.

Rankaiseminen ei näytellyt mitenkään pääosaa, mutta esim. kaupungin sosiaalitoimi ja lastensuojelu otettiin mukaan työhön matalalla kynnyksellä. Nuoret oppivat nopeasti, että kiusaamisella on aina ikäviä seurauksia. Sanalla sanoen ongelma nähtiin niin suureksi, että se otettiin lopulta vakavasti ja sen ratkaisemista priorisoitiin - hyvällä tuloksella. Tämä on sitä maalaisjärjen käyttöä. 

Turvallinen ja viihtyisä kouluympäristö ei ole etuoikeus, vaan kaikkien oppilaiden perusoikeus. Koulu on opettajien ja koululaisten työpaikka. Kouluille tulee ehdottomasti varata riittävät henkilöstöresurssit ja keinot turvallisen koulunkäynnin varmistamiseksi. Koulujen ryhmäkokoja ei tulisi liiaksi kasvattaa säästösyistä. On itsestään selvää, että ryhmäkoon kasvaessa opettajan huomio aina yhtä oppilasta kohden vähenee.

Koulutuksen laadusta, opetuksen riittävistä resursseista, eikä koulunympäristön viihtyisyydestä ja turvallisuudesta pidä tinkiä. Kiusaamiseen pystytään kyllä puuttumaan, jos on aidosti halua käyttää resursseja siihen, hankkeilla tai ilman. Se vaatii kyllä töitä ja sitoutumista, mutta kukapa ei oikeasti haluaisi viihtyä kivassa tyyöpaikassa.

Kouluille tarjotusta resursseista ja kiusaamisen kitkemiseen käytetyistä voimavaroista ei päätä yksin koulu. Kuntapäättäjillä on iso rooli siinä, miten niukkoja taloudellisia resursseja jaetaan. Itse en kouluilta rahaa lähtisi nipistämään.

Niin henkilökunnalla kuin oppilailla tulisi olla joka aamu kiva mennä töihin - ainakin meillä Espoossa.