Kuka on Miia?

25.01.2021

Julkisen profiilin takaa löytyy aina ihminen - Kuka on Miia?

Minulta on viime aikoina kyselty paljon, millainen olen ihmisenä. Olen yrittänyt tiivistetysti vasta siihen omien nettisivujeni alalehdellä "minusta", mutta kerron nyt lisää. Kuntavaaleissa valtuustoon äänestetään lopultakin joku ihminen, yksilö, ajamaan niitä asioita, jotka äänestäjä kokee tärkeäksi. Silloin äänestäjä toivoo, että äänen ansaitsevan ehdokkaan arvot ja asioiden ajamisen tärkeysjärjestys antaisivat vähintäänkin suuntaviivoja siitä, että ääni meni todellakin oikeaan osoitteeseen.

Avautuminen tässä on tärkeää siksikin, että asettuessani julkisesti ehdolle, asetan itseni ja mielipiteeni alttiiksi keskustelulle. Mielipiteeni eivät ole syntyneet tyhjästä. Niiden takaa löytyy paljonkin erilaisia elämänkokemuksia. Kun edustan jotain puoluetta, mielipideryhmää, niin huhumylly alkaa pyöriä hyvin nopeasti ja somessa riittää arvostelijoita ja myös vastustajia. Mitä enemmän avaudun, sen lyhempi kantomatka huhuilla on.

Tässä avaan sitten taustojani ja ihmisenä olemistani vähän lisää. Lyhyesti: olen ihminen, joka on elämänsä aikana tehnyt hyviä ja huonoja valintoja, kuten ihmiset yleensäkin. Olen erityinen, mutta lopultakin aivan tavallinen, kuten luultavasti sinäkin omana persoonanasi ja kokemuksinesi.

Punainen tupa ja perunamaa

Olen neljän lapsen äiti ja tulin nuorena (23 v.) opiskelijana äidiksi vuonna 2000 opiskellessani ja asuessani Englannissa silloisen avopuolisoni kanssa. Kaksi vanhempaa lastani ovatkin jo ylittäneet teini-iän ja ovat nuoria fiksuja aikuisia.

Olen ajatuksiltani hyvin perhekeskeinen, vaikka oma elämäni ei sitten mennytkään niin, että olisin pystynyt tarjoamaan punaisen tuvan ja perunamaan ja jatkuvuutta elämiseen yhdessä paikassa. Sellainen idyllinen ajatus minulla kuitenkin nuorempana elämästä oli. Perhe on minulle aina numero yksi. Kun lapsistani on kyse, taistelen kuin leijonaemo oli kyse koulukiusaamisesta tai lapseni mahdollisesta syrjäytymisestä tai ongelmista opiskelumotivaation kanssa.

Elämäni ei ole aina ollut pelkkää iloa tai yhtä hymyä vaan olen joutunut taistelemaan matkani varrella mm. äkillisen työttömyyden kanssa. Vuonna 2009 kaikki meni hyvin, kunnes Finnair lopetti finanssikriisin seurauksena määräaikaiset sopimukset keväällä - työttömäksi rakastamastani työstä ja ihailemastani yhtiöstä. Samana keväänä koin vakavan loukkaantumisen (selkä murtui rullaluistinonnettomuudessa) ja olin vuoden sairauslomalla. Samaan syssyyn minulle tärkeä isoäitini menehtyi (olin asunut hänen luonaan opiskelijana Jyväskylässä). Kun alkoi tapahtua, niin kaikki pohja mureni nopeasti.

Olen taistellut oman jaksamiseni kanssa sekä kokenut perhepiirissä itsemurhan ja sen tuoman oirehdinnan niin omissa ajatuksissani kuin lapsissani. Olen taistellut oman ja lapseni terapiaoikeudesta trauman jälkeen ja kiroillut ja huutanut Kelan virkailijalle, kun elämästä yritetään tehdä porsaanreikien avulla helvetti, kun joskus lopulta tarvitset ja haet apua. Ei sitä aivan niin helpolla saa, valitettavasti. Varsinkin, kun on tilanteessa, missä omat voimat ovat vähissä, pitäisi yhteiskunnan (meillä on Kela - Elämässä mukana, muutoksissa tukena) avun olla lähellä ja helposti saatavilla. Mutta ei. Minusta on tullut Kelan kanssa todellinen "pain in the ass" -tyyppi. Välillä tuntuu, että sieltä pesee myös takaisin minun suuntaani, mutta olkoon.

Olen omin silmin nähnyt ja kokenut, kun koko maailma romahtaa. Yhtäkään kokemustani en kyynelistä huolimatta vaihtaisi pois vaan juuri niiden kokemusten takia olen minä (tai ehkä jos muutaman vaihtaisin, niin olisi niitä kyyneliäkin säätynyt muuhun tarkoitukseen). Kokemusteni kautta minusta on kuitenkin kasvanut vahva selviytyjä ja heikompien puolustaja. Kannatan yksilönvastuuta, mutta myös yhteistä vastuuta. Se tuntuu ärsyttävän monia, jopa siihen pisteeseen asti, että töihin pääsyä ja työntekoani on yritetty esittämieni mielipiteiden vuoksi vaikeuttaa ja häiritä ottamalla yhteyttä työnantajiin.

Kokemusasiantuntija elämässä, missä kaikki suunnitelmat eivät aina pidä

Minä ymmärrän tavallisten ihmisten tavallisia ongelmia, siksi minä kirjoitan, siksi minä yritän vaikuttaa ja siksi olen hakeutunut nyt politiikkaan. Olen inhimillinen, vaikka monen mielikuvat pitkälti perustuvat minuun työni kautta ja pelkkiin luuloihin. Olen täysin erilainen kuin nuo luulot yleensä ovat.

Olen suht kärkäs puolustamaan heikompia ja oikeudenmukaisuutta elämässä. En voi sietää, ettei ihmistä tai hänen tekojaan arvosteta. Se onkin syy moneen avautumiseeni ja mielipidekirjoitukseeni somessa. Se puolestaan on kaiketi aiheuttanut sen, että välillä minua pidetään mm. riidanhaastajana. Kärkäs, mutta perusteltu mielipide ei ole riidan haastamista, mutta se saattaa haastaa vastapuolen ajattelua.

Kaipuu oikeudenmukaisuuteen ajaa minua siihen, että haluan epäasiallisen käytöksen loppuvan - olkoon kyse somekirjoittelusta ja henkilöön kohdistuvasta kritiikistä tai taistelusta muilla areenoilla. Vastustan sitä, että lyödään lyötyä. Tunnustan, että välillä toimin impulsiivisesti ja tunteen palossa ja seuraukset sitten kannan kuitenkin itse. Koen kuitenkin toimivani oikeiden asioiden puolesta.

Ulkokuoreni ja julkinen someprofiilini saattaa pettää. Kukapa meistä eteenpäin pyrkivistä ihmisistä elämän kurjuutta Facebookissa ylistäisi. Luonnollisesti haluan elää hyvää elämää ja hyviä hetkiä sattuu meistä useimpien eteen, toivottavasti kaikkinensa enemmän kuin niitä kurjia. Niistä kivoista kokemuksista sitten kerrotaan ja siksi useimmiten myös omilla sometileilläni näkyy hymyileviä ilmeitä ja kauniita ruoka-annoksia palmujen katveessa.

Todellinen ihminen ja elämä näiden ihanien kuvien takana on välillä aivan toinen. Tosiasiassa minua vaivaa järjetön koti-ikävä työreissuissa ja nuo kuvat ovatkin tapani selviytyä yksinäisyydestä, ikävästä ja kaikesta työhön liittyvästä jatkuvasta säätämisestä - aikataulut paukkuu, lapset kyselevät kotiutumisen ajankohtaa ilman vastausta, siirtelen ja perun sovittuja menoja, aikaerot ja nettiyhteydet tökkii ja ei tietoakaan ensi viikon töistä tai aikatauluista. Saatikka seuraavan kuukauden työtilanteesta tai palkkapäivän saldosta. Tämä on sitä freelancerin arkea ja nollatuntisopimuksen ihanuutta - uutta normaalia yhä useammalle.

Lopultakin olen ystävien seurassa hullutteleva luonnonlapsi ja ajattelen, että kuvat ehkä kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Olen ryhmästä se, joka tekee sateessa kärrynpyöriä ja hymyilee mummolle kadulla. Se, joka jää kuuntelemaan, kun ihminen avautuu vaikeuksistaan ja vaikka Suomen epäoikeudenmukaisesta asuntopolitiikasta tai huumehelvetistään. En tuomitse, kuuntelen ja ymmärrän. Joidenkin silmissä olen samanlainen epäonnistuja elämässä. En ole yhtään parempi. Olen tasaveroinen epäonnistuja. Tehnyt elämässäni kasan huonoja valintoja ja isoja virheitä, kun olen yrittänyt selviytyä. Ehkä niitä oikeita valintoja lopultakin on tullut tehtyä enemmän, kun olen selviytynyt tähän asti.

Olen ryhmästä myös yksi niistä, joka on kokenut sen, kun elämässä kaikki sortuu ja sietokykyäsi sekä jatkamistasi koetellaan vuodesta toiseen ja tuntuu kuin elämäsi olisi sarja epäonnistumisia. Monissa tapauksissa olen kokenut ne asiat, joista kirjoitan. Kirjoituksiani kehystää omat kokemukset syvällä sisälläni. Elämässä tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa ja se olisi kaikkien hyvä muistaa. Joidenkin kohdalla näitä mutkia ja esteitä tuntuu olevan enemmän kuin muilla. Hekin ovat silti aivan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin minä tai sinäkin.

Kokemukseni ovat tehneet minusta empaattisemman ja paremman ihmisen. En ole vieraassa ympäristössä ja seurassa se kaikkein puheliain ja äänekkäin. Seuraan usein mielelläni vähän sivummalta ja teen omia arvioitani ihmisistä. Olen äärimmäisen ujo sekä epävarma itsestäni eikä kukaan minua tuntematon sitä näe kuvien läpi. Ehkä osaltaan siksi kynäni on somessa terävä.

Kuka minä sitten olen?

Tätä kysymystä mietin edelleen ja se on hyvä kysymys kaikille meistä. Minä sitten? Ennen kaikkea olen äiti. Se on saavutuksistani suurin. Ilman lapsia enkä taistelujani minä en olisi minä. Matkani ihmisenä on ollut valtava ja olen saanut kulkea sivupoluilla, valtateillä, auringonpaisteessa ja välillä mudassa. Kylmästä ja melko mustavalkoisesti ajattelevasta nuoresta naisesta lopultakin kasvoi inhimillinen tavallista ihmistä ymmärtävä ihminen, heikompien puolustaja, vaikka moni sitä nykyään epäilee mm. puoluekirjani takia. Minulle kokoomus on yhteisvastuun puolue. Kannattaisi aina kysyä, ennemmin kuin olettaa ihmisen ulkokuoren tai puoluekirjan perusteella mitään.

Eräs kaverini on antanut minulle lempinimen Fenix. Kun elämä potkii aina vain kovemmin ja jaksamiseni on äärirajoilla, lopulta nousen aina entistä vahvempana (tietysti vasta sitten, kun olen aikani vellonut itsesäälissä peiton alla pimeässä makuuhuoneessa). Kun elämä runtelee, hymyilen leveämmin ja mietin, että minäpä vielä näytän. Siksi olen lähtenyt politiikkaan mukaan. Meitähän ei lannisteta.