Valkoisen miehen taakka - kehitysavusta

19.12.2020

Kehitysapu on pitkän aikavälin tukea kehityksen aikaansaamiseksi

Kehitysapu eli kehitysyhteistyö on julkisista varoista annettavaa tukea tai lainaa, jonka tarkoituksena on edistää taloudellista kehitystä ja hyvinvointia kehitysmaissa. On tärkeää tehdä selkeä ero kriisiavun ja kehitysavun välillä. Varsinaisella kehitysavulla pyritään parantamaan avunsaajamaan olosuhteita pitkällä aikavälillä, kun taas kriisiapu lievittää hetkellistä hätää.

Kehitysavun muotoja ovat esimerkiksi infrastruktuurin (tiet, rakennukset, vedenjakelu- ja viemärijärjestelmä, sähkö, viestintäyhteydet), peruspalveluiden (koulutus ja terveydenhuolto) sekä paikallishallinnon tukeminen ohjelmilla tai projekteilla.

Nykymuotoinen kehitysapu on tullut tiensä päähän

Vuosikymmeniä kestänyt taloudellinen apu on kuitenkin suurelta osin epäonnistunut tukea saavien maiden kohdalla, sillä rahallisen tuen määrä kasvaa vuosi vuodelta ja konkreettisia tuloksia varsinaisen kohdemaan kokonaisvaltaisen kehittymisen kohdalla on vaikea nähdä. Samat valtiot ovat vuosi toisensa jälkeen tukilistan kärjessä - kymmeniä vuosia peräjälkeen.

Nykymuotoinen kehitysapu pitäisi lopettaa kokonaan. Suomen hallitus päätti kuitenkin kasvattaa sitä ennätyslukemiin ensi vuodeksi. Välillä tuntuu siltä, että tätä tehdään vain hyvesignaloinnin merkeissä. On vastuullista ja hienoa jakaa rahaa maailman koyhille valtioille, vaikka velaksi.

Mauno Koivisto sanoi suorasta kehitysavusta aikanaan, että "rikkaiden maiden köyhät lähettävät rahaa köyhien maiden rikkaille". Verotetaan Suomessa, niin afrikkalaisten diktaattorien ei tarvitse verottaa.

Kehitysapuhankkeet kestävät jopa 15-20 vuotta, mutta niiden vaikusta ei vaivauduta arvioimaan jälkikäteen. Monista hankkeista ei jää jäljelle yhtään mitään, sanoo pitkän kokemuksen kehitysapuasioista omaava ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen. Äärimmäinen köyhyys on hänen mukaansa jopa lisääntynyt niissä Saharan etelänpuoleisissa Afrikan maissa jotka ovat olleet kehitysyhteistyön kohteena.

Yksi kehitysyhteistyöhön liittyvä myytti on se, että kehitysavulla voitaisiin vaikuttaa kohdemaan demokratian, hyvän hallinnon ja ihmisoikeuksien vahvistamiseen. Käytännössä pyrkimykset länsimaisten demokratiakäytäntöjen luomiseksi köyhiin kehitysmaihin ovat tuottaneet päinvastaisen tuloksen, diktatuurit ovat voimistuneet ja eliitti rikastuu tavallisen kansan köyhtyessä entisestään. Eipä juuri infrastruktuurikaan ole vuosien varrella jaetusta biljoonien dollarien tuesta huolimatta merkittävästi parantunut.

Tukea diktaattoreille

Käytännössä kaikki Afrikan 55 itsenäistä valtiota ovat yhden miehen tai vähintään yhden puolueen diktatuureja, jotka hallinnoivat suvereenisti länsimailta saatua kehitysapurahaa.

Diktaattorit ja hallitukset kaatuvat vuoron perään ja aika ajoin aina muutama diktaattori katoaa puolet valtion kassasta mukanaan viettämään lokoisia eläkepäiviä. Huonompionniset saattavat menettää päänsä tai joutua narun jatkeeksi. Uusi diktaattori ottaa haltuunsa valtion omaisuuden ja vahvistaa sotajoukkojaan ja otettaan vallasta. Länsimaat ovat jalona tekona tai kolonialistisesta menneisyydestään nolona lahjoittaneet rahaa ja ostaneet hyvää omaatuntoa.

Aitoa kehitystä ei juurikaan tapahdu ja rahaa syydetään entistä enemmän sen kummemmin valvomatta. Sama diktatuurien vaihtaminen jatkuu vuodesta toiseen länsimaiden avustuksella. Kansalle tarkoitetut rahat siirtyvät valtionpäämiesten tileille Sveitsiin tai osin heidän uskollisille kenraaleilleen ja virkamiehilleen. Vain pieni osa tuesta päätyy lopulta aidosti hädänalaisille.

Myös Suomi tuntuu kärsivän vakavasta valkoisen miehen häpeästä ja kolonialismin taakasta, ainakin tiettyjen tahojen mielestä. Tänä vuonna on kissojen ja koirien kanssa etsitty viitteitä Suomen kolonialistisesta historiasta. Lähimmäs on päästy Ruotsin parin vaatimattoman siirtokuntahankkeen myötä. Ei meille kannata väkisin keksimällä keksiä omaa valkoisen miehen taakkaa.

Turhanpäiväisiä ja kalliita hankkeita kehitysavun nimissä

Vähän sama hyödytön kuvio on monissa ulkoministeriön avokätisissä kehityshankkeiden rahallisissa tuissa. Joku suomalainen kansalaisjärjestö huolestuu turkmenistanilaisten tupakoinnista ja saa pari sataa tuhatta hyvään tarkoitukseen.

Hanketta hallinnoidaan sadalla tuhannella ja yhdistys saa palkattua kaksi hankekoordinaattoria. Sitten tehdään koulutusmateriaalia tupakoinnin vaaroista ja tehdään kolme koulutus- ja ohjausvierailua Turkmenistaniin. Käydään siis kertomassa, että ei pitäisi tupakoida ja naisten pitäisi voimaantua.

Meillä suomalaisilla on hyvä mieli, kun olemme nostaneet kehitysavun määrää. Tai itse asiassa, muutamalla aktivistilla on hyvä mieli, sekä solidaarisilla vihreillä ja vasemmistolla. Internazionale! Punaviherlippu salkoon, kun Suomi pelastaa maailman.

Kolmekummentä turkmenistanilaista lopetti tupakoinnin ja muutama maalaiskylän nainen voimaantui selvästi. Ainakin näyttäisi siltä viimesen vierailun perusteella. Yksi ongelmista näissä hankkeissa on mittarien puute ja aitojen tulosten valvonta.

Tätäkö me oikeasti haluamme kehitysavulta ja siltä 1,2 miljardilta eurolta, mitkä ensi vuonna käytämme kolmannen maailman kehittämiseen.

Minä en halua tällaista. Minä haluan, että mietimme tarkemmin koko kehitysavun perusteet ja sillä aikaa vaikka elvytämme Suomea... jotta me jatkossa voimme antaa järkevää kehitysapua siten, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Juuri nyt ei ole oikea aika lisätä kehitysapua yli sadalla miljoonalla eurolla. Minä voisin harkita osan käyttämistä vaikkapa sairaanhoitohenkilökunnan koronalisään ja koronan kuihduttamien palveluelinkeinojen tukemiseen Suomessa.